Lahopuu rikastuttaa metsiä

Values guide Metsä Group's operations 
 

Luonnon lainalaisuuksien myötävaikutuksella lahopuuta syntyy metsissä pieni- ja suurialaisesti. Suurialaisesti sitä syntyy lähinnä tuhojen, kuten myrskyn tai metsäpalon seurauksena, mutta talousmetsässä tuhoalue yleensä raivataan ja uudistetaan, jotta tilalle saadaan pian kasvamaan uusi metsä. Tänä vuonna uudistetut METSO-ohjelman valintaperusteet vuosille 2016–2025 mahdollistavat nyt myös tuhokohteen myymisen suojeluun.

Pienialaisella tuholla tarkoitetaan yksittäisten puiden kuolemista esimerkiksi keskinäisen kilpailun seurauksena. Tätä tapahtuu metsässä koko ajan, ja suurimmaksi osaksi tämä puu jää metsään. Samoin metsiin jää paljon yksittäisiä tuulenkaatoja, joiden hakeminen metsästä voisi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä niin kukkarolle kuin metsälle. Nämä kuolleet ja lahot puut pyritään säilyttämään mahdollisimman ehjinä puunkorjuun yhteydessä, jotta niistä saataisiin suurin luonnonhoidollinen hyöty.

Kuolleen puun määrä Suomen metsissä 1930-luvulta lähtien.

Lähde: Luonnonvarakeskus

 

Kestit kuolleella puulla

Millaisia eliöitä lahopuu sitten vetää puoleensa? Lahopuuriippuvaisia lajeja löytyy muun muassa pistiäisistä, kovakuoriaista, sukkulamadoista, käävistä ja muista sienistä sekä sammalista ja jäkälistä. Lahopuun määrä ei ole eliöstön elinympäristön kannalta ainoa ratkaiseva tekijä. Hyvin tärkeässä roolissa on jatkuvuus – kaikki lahopuu ei sovi kaikille. Kuolleita maapuita hyödyntää runsas lajisto, joka on erikoistunut puulajin muun muassa rungon koon ja lahoasteen mukaan. Kaatunut haapa, johon puukko lahon seurauksena uppoaa muutaman sentin, on joillekin lahopuuriippuvaisille lajeille yksinkertaisesti väärää puulajia, vielä liian kova tai jo liian laho.

Kun vielä pystykeloilla ja pökkelöillä on omat erikoistujalajinsa ja joillekin on kriittisenä tekijänä tämän metsäisen aterian miljöö ja sen avoimuus tai sulkeutuneisuus, alkavat eliöiden tarpeet ja kokonaiskirjo valjeta. Kuten luonnossa yleensä, myös lahoavalla puulla näkyy ravintoketju: aina joku laji elää puuta lahottavan sienen rihmastolla, mutta on samalla itse yhden tai useamman loislajin isäntäeliö tai jopa pääasiallinen ravinto. Tähän monimuotoiseen kokonaisuuteen lukeutuu myös metsätuholaisten, kuten kirjanpainajien luontaisia vihollisia.

 

 

Lahopuun määrä metsissämme kasvaa

Valtakunnan metsien inventointituloksilla (VMI) on kerätty tietoa Suomen metsistä 1920-luvulta saakka. Vuosien 1921–1924 inventointi oli ensimmäisiä tilastolliseen otantaan pohjautuvia inventointeja maailmassa, ja niitä on tehty siitä lähtien säännöllisin, 5–10 vuoden välein. Inventointien tulokset ovatkin erittäin tärkeä aineisto tarkasteltaessa paitsi metsävaroja, myös lahopuumäärien kehitystä.

Yksi mielenkiintoinen mittari VMI-tuloksissa on polttopuuksi kelpaavan kuolleen puuston määrä, jota on seurattu ensimmäisestä inventoinnista lähtien. Tilaston perusteella kuolleen puun määrä metsissämme oli pienimmillään 1960-luvulta 1980-luvun alkuun, mutta on sen jälkeen lisääntynyt suuremmaksi kuin viime vuosisadan alussa (katso kuva). Lahoavaa puuta jää metsään aiempaa enemmän, vaikka metsävaroja hyödynnetään talouskäyttöön.

 

 

20 vuotta avainbiotooppeja

Säästöpuut ovat erittäin tärkeässä roolissa varmistamassa, että metsänuudistamisen yhteydessä metsään jää edeltävän puusukupolven puita, kaatoipa tuuli ne tai ei. Tarkoitus kuitenkin on, että ennen pitkää ne lahoavat ja näin toteuttavat tehtäväänsä metsän kiertokulussa.

Yhtenä tekijänä etenkin järeän lahopuuston määrän kasvattamisessa on ollut 1990-luvun metsälakiuudistus, joka toi mukanaan vaatimuksen turvata erityisen tärkeät elinympäristöt ja niiden ominaispiirteet. Samalla kun on turvattu lakisääteisiä elinympäristöjä, on näiden kuluneen 20 vuoden aikana kerrytetty metsien lahopuuvarantoa: ominaispiirteiden vaaliminen edellyttää kohteen ja osin sen suojavyöhykkeenkin puuston rajaamista metsänkäytön ulkopuolelle.

Näiden koko maan kattavien toimenpiteiden vaikutukset lajistoon ovat pitkäaikaisia, joten suurimmat hyödyt lienevät vasta tulossa. Suuressa kuvassa näin mittavatkin panostukset voivat tapahtua varsin hitaasti ihmisen näkökulmasta, mutta jo vuoden 2010 uhanalaisarvioinnissa todettiin metsien uhanalaisen kovakuoriaislajiston hyötyneen säästöpuiden jättämisestä. Olisikohan vuoden 2020 arvioinnissa odotettavissa uusia luonnonhoidon hyödyttämiä lajiryhmiä?

Sertifioiduista metsistä

Säästöpuut on näkyvin esimerkki siitä, mitä metsäsertifiointi merkitsee metsäluonnon näkökulmasta: lainsäädäntömmehän ei edellytä säästöpuiden jättämistä. Säästöpuukäytäntö ja sen nyt näkyvät tulokset ovat laajamittaisen, jo yli 15 vuotta jatkuneen metsäsertifioinnin tulos. Ennen metsäsertifiointia säästöpuita jätettiin pienialaisemmin hyvän metsänhoidon käytäntöjen nojalla 1990-luvun loppupuolella.

Nykyiset PEFC-metsäsertifiointikriteerit edellyttävät, että hakkuissa pysyvästi jätettyjen säästö- ja lahopuiden lukumäärä on yhteensä keskimäärin vähintään 10 kappaletta hehtaarilla leimikkotasolla. Säästöpuiden lisäksi metsäsertifiointi tuottaa lahopuuta vaatimusten nojalla säästettävien elinympäristöjen kautta.